Home Sweet Home

Hyvästi Delhi (toistaiseksi), helou Helsinki. Verovapautuksenkin sain hyvissä ajoin eilen iltapäivällä, joten jos Katla ei riehaannu ei kotiinpaluuta pitäisi pysäyttää mikään.

Uskomattoman nopeasti se puoli vuotta vierähti, mikä oli tietysti odotettavissa. Tuntuu että vasta hetki sitten etsiskelin hädissäni matkan varrelle unohtunutta laukkua Helsinki-Vantaalla.

En tiedä edustanko selkeästi sitä enemmistöä väestöstä joka joko vihaa Intiaa tai sekoaa siihen – mutta kallistun ehdottoman vahvasti ihastuksen puolelle. Piti silti lähteä näin pitkälle todetakseen miten mukavasti asiat ovat kotona! Vaikkakin, kuten jo joskus aiemmin sanoin, Delhi tuntuu omalta ja tulee varmasti aina olemaan osa mua

-Krista

Intialaisetkin osaavat ulkoistaa

Intialaisilla tuntuu olevan kaksi selkeää intohimoa tai pakkomiellettä: vaaleus ja kriketti. Ensimmäinen viittaa hiuksiakin enemmän ihonväriin. Aleksi kirjoittikin jo aiemmin vaalennusvoidemainoksista, jotka lupaavat paremman elämän valkonaamoille.

Kävin joku viikko sitten krikettimatsissa, missä nämä kaksi suosikkia yhdistyivät kentällä luontevasti. Yksikään cheerleadereistä ei ollut intialainen. Toisen joukkueen huutosakki koostui kokonaisuudessaan blondatuista ulkomaan vahvistuksista. He saivat lähes yhtä suuret aplodit kuin itse pelaajat, jotka hekin edustivat lähinnä muita Englannin vanhoja siirtomaita.

Vaaleita naisia palkataan Intiassa jopa häävieraiksi nostamaan tilaisuuden statusta. Paikallislehti kirjoittaa uudesta villityksestä: ”The presence of these firang babes at the parties is a sign of a new trend in Delhi where a bevy of sexy blondes are hired to lend glamour to an event…Just for standing at the gate and welcoming guests they charge Rs 10,000-12,000”.

Krikettimatsi oli yllättävän viihdyttävää seurattavaa. Kun toisella puoliajalla kentällä ei tapahtunut juurikaan mitään, saattoi keskittyä mm. kuuteen maskottiin kentän laidalla, tai ympärillä tanssiviin tai tappeleviin intialaisiin. Ainoa iso miinus oli oluttarjoilun puute.

Ottelun alussa lukuisat poliisit kirjaimellisesti pamputtivat portaissa seisovaa kansaa loitommalle, mutta jossain vaiheessa peli alkoi kiinnostaa enemmän.

-Krista

Lähdön tunnelmaa

Blogi on hieman hiljentynyt sitten Aleksin lähdön. Itsellänikin on kuudesta kuukaudesta enää viikko jäljellä, jos tuhkapilvi suo!

Mieletöntä palata kohta kotiin, mutta lähtö on aina hieman haikeaa. Ikävä tulee Intian hälinää, värejä, maailman mainiointa ruokaa, ympäröivää historiaa. Uusia ystäviä. Kymmentä eri mangolajia. Hintoja. Teehetkiä parvekkeella. Joogaa. Pari viikkoa sitten olisin maininnut myös auringon mutta enpä mainitse enää. Eiliset sadekuurot pääsivät pääuutisiin, mikä antaa vähän kuvaa kuumuudesta ja kuivuudesta.

Aleksin välihuomio: Scorchio. Fast Shown klassikkosketsi tuli siis todeksi. Ajassa 1:20 tapahtuu kummia. http://www.youtube.com/watch?v=ttV0xgiwjN0&feature=related.

Ihmisten jälkeen odotan Suomessa ehdottomasti eniten rauhaa ja vapautta. Sitä, ettei kaikkialla jokaista liikettä seuraa sata silmäparia. Sitä, ettei tarvitse niin usein olla riippuvainen autosta ja kuljettajasta. Ja kraanavettä.

Rankinta täällä on tietenkin eriarvoisuus, jonka edessä olo on voimaton. Se ei mihinkään katoa lähdettyäni, mutta siihen on myös mahdoton tottua. Köyhyyttä näkee joka paikassa, mutta yllättävintä on ollut rasismi. Puoliso hankitaan mieluiten omilta kulmilta. Tummaa ihoa halveksitaan suureen ääneen. Koulutettujen, matkustaneiden ihmisten äänensävy muuttuu selvästi kun heillä on asiaa ”palvelijoille”.

Tästä huolimatta Intia on lähinnä näyttänyt parempaa puoltaan viimeisen puolen vuoden aikana. Jään kaipaamaan niin reissuja kun arkielämääkin. Vielä hetki aikaa varastoida lämpöä!

Tämähän oli Intia

Tämä maa on tunnettu henkisestä kulttuurista, guruista, valaistumisista ja muista ylähyllyn jutuista. Minäkin olen ymmärtänyt Intian avulla jotain. Siksi kannustan nyt kaikkia kuluttamaan väsymättä, syömään saimaannorppaa ja sikailemaan muutenkin ympäristön kustannuksella. Vielä se on mahdollista.

Tämä maa saa ympäristöajattelun tuntumaan minusta yhtä hyödylliseltä kuin neuvottelun parkkipirkon kanssa. Intia on tuoreessa valtionbudjetissaan suoltanut rupioita hiilidioksidipäästöjen vähentämiseen, mutta väestö, kulutus ja talous kasvavat kyltymättömästi Tellusta säästämättä.

Tässä kymmenen prosentin talouskasvulla kaahaavassa ja kiihkolla keskiluokkaistuvassa maassa voi ajella uudella autolla, jos vain on lyödä pöytään reilu tuhat euroa. Toisaalta ihmettelen, missä vaiheessa ihmiset ehtivät ostaa sen tai mitään muuta, kun he ovat koko ajan töissä. Toimistoissa on normaalia naputtaa vuosia ilman lomaa. Jos ihminen yleistä käytäntöä uhmaten pitääkin vuosiloman esimiehen erityisluvalla, tuntuu loman jokainen päivä varmasti poikkeukselliselta – jokainen niistä viidestä.

Tämä maa kiihdyttää kymmenessä vuodessa maailman viiden suurimman talouden sekaan valtavan kansan, sen kohtuullisen työmoraalin, luonnonvarojen, ulkomaisten investointien sekä tuontiriippumattomuuden ansiosta. Vaurastumista vartoo enemmän ihmisiä kuin Euroopassa, Japanissa ja Yhdysvalloissa asustaa yhteensä. Pallon pelastamiseksi ei siis taida riittää länsimaisen elintason heikentyminen, kun työpaikat matkaavat Aasiaan.

Ennen engelsmannien näyttävää sisääntuloa tämä maa oli maailman vaurain paikka. Ehkä se on sitä taas joskus. Tämähän on Intia.

-Aleksi

Mikä toi on?

Retket ruokakauppaan muistuttavat täällä Darwinin keikkaa Galápagos-saarille. Toki minäkin kirjoitan reissustani tekstejä, jotka mullistavat jokaisen ihmisen maailmankuvan, mutta muitakin yhtäläisyyksiä löytyy.

Kaupan nurkat notkuvat eksotiikkaa ja osa hedelmistä on minulle ennennäkemättömiä. Vaikka tiedän biologiasta kaiken, tämäkin kuvan pallero on minulle arvoitus. Mikä se on? Pitääkö se keittää ennen syömistä? Onko sitä edes tarkoitus syödä? Oi lapsellisen kummastelun autuutta.

-Aleksi

Huhtikuun ensimmäisen päivän muistio

1. Intialaiset keksivät arabialaiset numerot, nolla mukaan lukien.

2. Joka kuukausi 2,5 miljoonaa intialaista saavat ensimmäiset matkapuhelimensa.

3. Olen käynyt täällä kuntosalilla 3–4 kertaa viikossa sekä nauttinut usein proteiinipirtelöitä.

Auvoisaa aprillipäivää.

-Aleksi

Kuinka päästä tilanteeseen, jossa maasta ei saa poistua, eikä sinne saa jäädä

Luulisi, että yli tunnin neuvottelu ja tinkiminen, passikopiot sekä kahdeksan allekirjoitusta (joista kaksi samaan paperiin eri ihmisten läsnä ollessa) kuntosalijäsenyyden eteen olisi intialaisen byrokratian huipentuma. Turha toivo.

Jokaisen yli puoli vuotta maassa työskentelevän ulkomaalaisen pitää rekisteröityä Foreign Resident Registration Officessa (FRRO). Minunkin, vaikka oleskelen maassa alle puoli vuotta. Sääntö muuttui sopivasti paria viikkoa ennen lähtöäni ja neljä kertaa sen jälkeen. Siksi ainoa vaihtoehto on alistua milloin minkäkin virkailijan mielivaltaan, kun viranomaisetkaan eivät tiedä miten pitäisi edetä.

Muutaman virastovisiitin, tuntien jonotuksen, vaikuttavan paperipinon ja lukuisien allekirjoitusten, leimojen ja notarisointejen jälkeen sain marraskuussa oleskeluluvan vain maaliskuun loppuun, pienen kirjoitusvirheen takia tai ehkä lahjusten toivossa. Lapun mukaan 5 vuotta intialaista vankilaa odottaa, jos jäisin maahan luvan umpeutumisen jälkeen. Luvan uusiminen maaliskuussa olisi kuulemma pikkujuttu. Virkailija raapusti vielä oleskeluluvan laitaan vaatimuksen verotodistuksesta, vaikka tiesi minun maksavan veroni Suomeen.

Vankilauhkauksen vauhdittamana aloin selvittelemään veroasiaa ja luvan uusimista jo joulukuussa. Sepä ei ollutkaan niin yksinkertaista viiden eri ulkoisen ja sisäisen tahon osoitellessa sormiaan eri suuntiin.Vielä viime viikkoon mennessä kumpikaan seikka ei ollut ratkennut, ja olin tilanteessa, missä en kohta saisi jäädä maahan enkä lähteä maasta. Ilman oleskelulupaa minua kuulemma uhkasi vankila, mutta ilman verolappua en pääsisi lentokenttää pidemmälle.

FRRO:n virkaintopii ei suostunut uusimaan lupaa ilman verolappua - vaikkei se alun perin ollut edes vaatimus oleskeluluvan uusimiselle, eivätkä verovaatimukset edes lain mukaan päde minuun. Verokonsulttimme X ei voinut saada verovapautusta ilman seitsemää eri ihmisen allekirjoittamaa paperia, joista osa tuli printata Nokia letterheadille ja osa tasan 100 rupiaa maksavalle erikoispaperille. Ihana Income Tax Department ei silti myöntänyt minulle verovapautusta, koska lappu on voimassa vain kymmenen päivää, ja sen voi uusia aikaisintaan kuukauden päästä umpeutumisesta, mikä puolestaan tarkoittaisi etten pääsisi vapuksi kotiin (jos siis saisin oleskeluluvan uusittua siihen asti).

Viime torstaina sopassa olivat FRRO:n ja oman tiimini lisäksi Nokian henkilöstöhallinto ja juristit, ulkoinen relocation-agenttini ja verokonsulttifirma. Taas yhden turhan FRRO-visiitin jälkeen oli selvää, ettei Nokia ole huudossa lahjusten puutteen vuoksi. Vaati valituksia Intian ulkoministeriöön, tunnetusti hankalan FRRO-virkailijan työkavereille, sekä yhteiselle tuttavalle, kunnes oleskelulupaani viimein pidennettiin kuukaudella viime torstaina. Huraa! Muuten tänään olisi ollutkin yllättäen viimeinen päiväni Intiassa. Täytyy myöntää, että näinä hetkinä tuli ikävä Suomen verohallintoa.

Krista

Napattu: http://blog.livemint.com/the-expat-blog/2009/11/02/graphic-tales-of-the-frro/